Terrorismi, Brexit, Trumpin virkarikossyytteet ja iranilaiskenraali Qassem Suleimanin salamurha, Al-Hol, rasismi, pakolaiskriisi, nuorten miesten pahoinvointi, #metoo ja toksinen maskuliinisuus… tässä muutamia teemoja viime kuukausien uutisista, mutta yhtä hyvin ne voisivat olla kohtauksia Titus Andronicuksesta. Näytelmä tuntuu kutkuttavan tuoreelta tässä ajassa, joka on yhtä rankka ja railakas kuin alkuteksti. Shakespearen ensimmäistä tragediaa ole tehty Suomessa yli 30 vuoteen, mutta nyt on oikea aika tuoda se näyttämölle viiltävänä poliittisena satiirina.

Titus on kauniin runollinen tragedia ja makaaberi farssi, poikamainen keskisormenosoitus kaikkea pölyttynyttä ja tärkeilevää vastaan. Halusin sovituksessani ja käännöksessäni tuoda tekstin tähän päivään myös puheen tasolla. Runomitan sijaan hahmot käyttävät kirjakieltä julkisissa hetkissä. Suljetusti puhutaan jopa alatyyliin, mutta monologeissa sisäinen maailmaa purkautuu proosarunoudeksi.

Maailmalla Titusta esitetään usein sellaisenaan, mutta tässä versiossa pyrin tekemään suuren bardin tekstin tiedostavammin ja kestävämmin, kuitenkin ilman että se menettää teräänsä.

Shakespearen näytelmien ihmiskuva on usein mustavalkoinen, rasistinen ja seksistinen, Tituksessa varsinkin. 

Näytelmän problemaattisinta ainesta on mauriorja Aaron, joka Shakespearella edustaa pahuutta nimenomaan mustan ihonvärinsä vuoksi. Maailmasta rasismi ei ole hävinnyt yhtään mihinkään, ja populistipuolueiden nousun myötä sitä on tullut taas salonkikelpoista. Tämän version Aaron ei ole paha ihonvärinsä vuoksi, vaan mädän maailmamme takia. Ihonväri ei kerro kenenkään pahuudesta tai hyvyydestä – kaikki ovat yhtä mätiä. Näytelmän kautta sopiikin pohtia kysymyksiä pahuudesta. Kuka on terroristi ja kuka sen lopulta määrittää? Milloin pahuus tai väkivalta on oikeutettua vai onko koskaan? Kenelle kuuluu armahdus?

Shakespearen tekstiä ei tule kunnioittaa pyhänä, vaan uudelleenarvioida tästä päivästä käsin.

Titus on oman aikansa viihdettä, siinä missä Game of Thrones ja SAW-elokuvat nykypäivän.

Väkivaltamässäilyn sijaan olen lähestynyt tekstiä leikkien ja pelien kautta. Näytelmän keskiössä ovat erilaiset valtapelit, niin yksityiset kuin julkiset. Versiossani väkivalta on viitteellistä ja leikkisää. Lapsenomaisuus tuo tekstissä esiintyvän pahuuden, korruption ja väkivallan iholle aivan eri tavalla kuin realistinen HBO-rymistely. 

Esitys on tyyliltään tietoisen camp ja queer, pilke silmäkulmassa olevaa groteskia burleskia ja paatosta. Mustaa miestä esittää valkoihoinen nainen, miehet esittävät naisia ja naiset miehiä, ihmiset eläimiä. Länsimaisen taidehistorian kerrostumat paiskaavat kättä internet-ajan kanssa korkean ja matalan syleillessä toisiaan. Näytelmän raskaita teemoja on pakko käsitellä ilkikurisesti. Raja huonon maun ja mauttomuuden välillä on hiuksenhieno.

Ohjaaja: Vili von Nissinen
Sovitus ja suomennos: Vili von Nissinen
Apulaisohjaaja: Roosa Vuokkola

Esiintyjät:
Nuppu Ervasti, Tonja Goldblatt, Henrik Heinonen, Janne Jurvanen, Marjanna Kaate, Charlotte Karlsson, Hanna Kauppinen, Wilma Korhonen, Nea Liimatta, Suvi Pekkala, Mervi Polso, Joona Pyökki, Marko Rumbin, Jii Vennala, Eljas Viitanen, Esko Vähätalo

Tuottaja: Katri Salomäenpää
Lavastus: Jouni Kekkonen
Valosuunnittelu, -ajot ja äänet: Satu Herrala
Videot ja produktiokuvat: Jouni Kuru
Äänisuunnittelu: Vili von Nissinen
Puvustus: Helmi-Elina Ekholm
Valokuvaus ja tekniikka-ajo: Noora Kankare
Graafinen suunnittelu: Vili von Nissinen

Tituksesta kirjoitettua:
Turun Sanomat 31.1.2020
Turun Sanomat 1.2.2020
Lumooja.fi 7.2.2020